"Enemppi vähemppi suola!" - Isoäitini oli vähän höpsö...

Tässä on isoäitini Emma Karin Arvidsson kotiovellaan Ison Robertinkadun numerossa 29-31. Hän on 23-vuotias, ja kihloissa maisteri Walter Rydmanin kanssa, niin, juhlii häitään aivan kohta.

Hänen isänsä on Gustaf Arvidsson, Ruotsissa syntynyt litografi, Helsingin merkittävimpiä. Karin on kaksikielinen, puhuu ruotsia ja saksaa, sillä hänen äitinsä Anna Emilie Dorothea Hillebrandt oli syntynyt Prahassa saksalaiseen kirjapainoperheeseen. Muistan, miten isovanhempieni suvun joulujuhla oli aina kolmikielinen, sillä paikalla oli aina joku Helsingin saksalaisen seurakunnan jäsen, esimerkiksi Karinin pikkusisaren mies, sikarikauppias Stude. 

Menestyneiden ja sivistyneiden liikemiesten tyttäret olivat usein vähän ansarikukkien tapaisia. He tunsivat tarkoin porvarilliset tavat ja totunnaisuudet, harrastivat kaikkea soveliasta kuten musiikkia, mutta olivat ikäänkuin tämän sosieteettikuplan vankeja. Karin oli musikaalinen, hyvä laulaja, ja ooppera oli hänelle kaiken ihanuuden huipentuma. Ammatti olisi ehkä siltä suunnalta auennutkin. Joulukuun 16. päivänä 1909, jo kahden lapsen äitinä hän lauloi Svenska Teaternin oopperaesityksessä Antonian sooloroolin Eugen d'Albertin oopperassa Tiefland. Orkesteria johti itse Schnéevoigt, ja pääosan lauloi kuuluisa Ida Ekman. Tunnettu arvostelija Bis kehui esitystä ja myös Karinia. Esitys toistettiin seuraavina päivinä ainakin kolmesti.

Karin roolipuvussa. Tiefland?

Mutta pysyvä ammattiooppera perustettiin vasta parin vuoden kuluttua, ja avioliitto suurkauppiaan ja valtiopäivämiehen menestyneen pojan kanssa edellytti myös muuta. Julkinen laulaminen väheni, tuli lapset, yhteiskunnallisia tehtäviä, ja seuraelämä. Mutta aina kun aikaa oli, hän harjoitteli huoneessaan vokaliiseja. Kerrotaan että isäni pikkupoikana oli ihmetellyt äitiään, ja kysynyt sekakielellään: "Däffö [varför] mamma huutta så?". 

Kihlajaislahjaksi Walter osti Karinille korkealuokkaisen, rautarunkoisen Blüthner-pianon, jota tiettävästi painosta huolimatta jopa siirrettiin kesähuviloille. Sen Karin lahjoitti minulle, kun olin 10-vuotias, ja aloin kuulostaa alalle taipuvaiselta.

19.3.1905

Viimeinen muistoni isoäidistä oli, kun 60-luvun alussa kävin tätini luona katsomassa televisiolähetyksen Karl-Birger Blomdahlin oopperasta Aniara. (Minulle tämä laite tuli vasta olympiavuonna -64). Vanha Karin oli jo vuoteenomana, mutta hän pyysi koko ajan panemaan television kovemmalle, vaikka musiikki oli hyvin hyvin modernia ja kovin vaikeasti tajuttavaa - hän vain parahti: "de ä ju ooopera!". 

Karinin liittyminen uuteen sukuun ei ollut aivan helppoa. Kilttinä tyttönä hän oli kiitollinen jokaisesta ystävällisestä sanasta. Suvun naisista eivät kaikki oikein hyväksyneet "alempaa" naimista, kun sillä puolella naiset olivat sentään merkittävästi aktiivisempia kirjallisiin ja opinnollisiin harrastuksiin. Mutta, kuten muuan sukulaismies kirjeessään totesi, Walter oli huumaavasti rakastunut, ja se saa riittää! Karin oli kiltti ja taipuvainen, ja Walterin valtava karisma suojeli häntä.

Olin usein hoidossa isoäitini luona, koska vanhemmillani oli matkoja ja muuta tekemistä. Aivan pienenä soitin hänelle puhelimella usein, ja pyysin häntä tai isoisä Walteria menemään kanssani elokuviin. Ruotsinkieli vakiintui tässä yhteydessä minulle, mutta isoäidillä oli yhä vaikeuksia. "Walter ei olle kottona, hän on likkemiesyssys...", hän oli Liikemiesyhdistyksen kokouksessa. Illallisella Karin moitti kerran keittäjätärtä liiasta suolasta: "Minä sano jo että Fanni pane enemppi vähemppi suola!" ("Mera lite", "vähän vähemmän", ja Fanni-parka ymmärsi että vähän enemppi...).

1950-luvun alussa täysihoitolakesänä isoäitini oli kolhinut vähän päätään. Kuulin kun hän huolestuneena kysyi äidiltäni: "Int finns de väl några ädlare delar i huve?" - "ei kai siellä päässä ole mitään jalompia osia?". Äitini osasi pitää ilmeensä kurissa, ja totesi että "Absolut inte!". Tämä jäi sitten perheelle pysyväksi ilmaisuksi.

Walter ja Karin kodissaan ns. Wulfin talossa 20-luvun lopulla.

Mutta isoisäni Walter oli siis täysin lumoutunut Karinin lauluista. Ja vaikka lasten mukana tämän ulkoisessa habituksessa tapahtui melkoisia muutoksia, heillä ilmeisesti pysyi läheinen kiintymys. Siitä kertoo jonkun perheenjäsenen ottama kuva 20-luvun lopulta Villingin kallioilla:

Walter pani esikoistyttärensä ja molemmat poikansa suomenkieliseen kouluun. Mutta nuorimman tyttärensä hän antoi käydä koulunsa ruotsiksi, "för mammas skull". Rukoukset oli vihdoin kuultu.

Kun Walterille oltiin hankkimassa kauppaneuvoksen arvoa, Karin oli onnessaan. Jatkuva alemmuudentunne sai nyt korvauksen. Kuinka kauniisti sointuikaan sana "kommerserådinna"! Walter ei välttämättä ollut yhtä innostunut, mutta suostui vaimonsa vuoksi, "för mammas skull".

Luin jo koulupoikana Jascha Golovanjukin hauskan kirjan "Farmor är galen" (Isoäiti oli kaistapäinen, 1945). Minun Famoni ei ollut "galen", aivan hurmaava hän oli, mutta pikkuisen hupsu. Hän pelkäsi melkein kaikkea, oli jatkuvasti huolissaan jostakin. Hänen päässään ei välttämättä ollut mitään valtavia "jalompia osia", mutta niiden sijaan hänen voimansa oli olla perheenäiti ja suvun musiikkiperinnön jatkaja.

(Korjasin alkuperäistä tekstiä Tiefland-oopperan kohdalta. Tuo esitys oli hämmästyttävän varhainen, sillä d'Albert muokkasi sitä 1907, ja se versio sai maailmassa suosiota. Ooppera esitettiin muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan Suomalaisessa oopperassa, mutta uudella miehityksellä - Aino Ackté  lauloi pääroolin).

 

"Je suis Indien"

On paljastunut järkyttävä asia 90-luvulta! Fröbelin palikat -niminen lastenyhtye on silloin vääntänyt naamaansa ja käyttänyt intiaanipäähinettä! MTV on kauhistuneena pyytänyt anteeksi ja sensuroinut tämän kauheuden. Haluan tunnustaa nyt, että minä olen jo 1938 syyllistynyt samaan. Olen jo pienestä pitäen ollut saastainen liero. Mutta niin paha olen nytkin, etten vieläkään pyydä anteeksi.

Kävi siis niin, että MTV lähetti näitä lasten lauluja televisiossa, ja tekohurskaiden joukko terästi haukankatseensa somessa ja pöyristyi. Kyllä, naamaa väännettiin, ei vain silmien kohdalta vaan suunkin tienoilta. Ja kyllä, intiaanipäähine oli selvästi näkyvillä, vaikka Fröbelin palikat eivät ole intiaaneja. He siis syyllistyivät kulttuuriseen omimiseen.

Kun tilanne julkisen median kohdalla on tänään mikä on, MTV säikähti, pyysi anteeksi, ja sensuroi ohjelmaansa.

Entä jos MTV ei olisi säikähtynyt, vaan olisi ilmoittanut asiallisen rauhallisesti, että ennen vanhaan ei oltu näin pikkumaisia, ja että kysymys oli perinteisestä leikkimisestä jolla ei ole mitään tekemistä politiikan, moraalin tai etiikan kanssa? Kiihko olisi kasvanut, mukaan olisivat tulleet kaikki median toimittajat, sillä mielten kiihottaminen ja skandaalien paisuttaminen on heille menestyksen ja rahantulon väline. Mukaan olisivat tulleet kansanedustajat ja ns. asiantuntijat, jotka haistavat jo kaukaa mahdolliset bonuspisteensä. Viimeinen niitti olisi, että mukaan valjastettaisiin ulkomaisetkin "journalistit" ja mielipidevaikuttajat, jolloin jo maan hallitus ja ehkä presidenttikin joutuisivat pyytelemään anteeksi ja paheksumaan maineen tärvääntymistä.

Kaikkien maiden keropäät, fundalistit ja kyyniset kiihottajat ovat nykyään voimakkaita, sillä heillä on mahdollisuus hallita tiedotusta, vaikka ovatkin pelkkä kovaääninen vähemmistö. Ja heidän mukaansa tulee suuri joukko lammaslaumaa joka innostuu luullessaan olevansa enemmistö.

Se mitä nyt tapahtuu, ei ole enää kiihkomielien riehuntaa, vaan sairautta. Ihmiset ovat sekaisin, heiltä on kadonnut menneisyys ja suhteellisuudentaju, ja maailmasta tulee täysin ennakoimaton ja epälooginen. Kun suuret johtajat riehuvat suurissa asioissa, pienet panevat parastaan niissä pienissä asioissa joita arvelevat ymmärtävänsä.

Silti, olisi mielenkiintoista jos MTV:llä olisi niinsanottua "munaa", ja se lähtisi tekemään tenää kaikelle tälle hulluudelle. Voisi yhtäkkiä käydäkin niin, että se voittaisikin tämän kalabaliikin lopulta. Voitto pienessä asiassa voisi sitten heijastua suurempiinkin.

Mutta ei. Ei tästä maailmasta enää ole siihen. En näe pienintäkään valontuikkua sen pimeydessä. Me teemme sen itse, kaikki ilmastonmuutokset ja muut maailmanloput ovat aivan liian hitaita.

Herrasväen sisustusta: litografi Arvidssonin tyttäret Helsingissä

 

Edellisessä blogissa oltiin Iso Roobertinkadun 29-31 talolla, jossa isoäitini isän, litografi Gustaf Arvidssonin perhe asui. Isoisäni Walter Rydman otti heidän huoneistostaan useita kuvia, tässä yksi niistä: "Flickornas rum". 

Minulla ei ole tämän huoneiston pohjapiirrosta, mutta se oli ilmeisesti saman lainen kuin varakkailla perheillä tuohon aikaan yleisesti. "Paremmat" huoneet olivat rivissä kadun puolella, ja muut saivat valonsa sisäpihalta. Tässä oli "tyttöjen huone", heitä oli neljä.

Kuvasta huomaa, että kuvaajalla oli laatikkokamera vatsan korkeudella. Komeista korituoleista päättelen, että ne oli hankittu isoisäni isän Victor Rydmanin 1898 perustaman rottinkihuonekaluihin keskittyneen 'Wieniläis-huonekalukauppa Rydman & Co.:n' varastosta. Lamput ja veistokset saattavat olla samaisen Victorin pääyrityksestä 'Albion Lamppumakasiini', jonka perusti Gustava Sofia Rydman jo 1865.

Seuraavassa kuvassa on sama huone toiselta puolelta:

 

Arvidssonin tyttäret, isoäitini Karin oikealla. Seinällä on joukko säveltäjäkuvia - Karin oli aloitteleva oopperalaulajatar. 

Keitä ovat seinän merkittävät herrat vuonna 1883? Tekoäly ei löytänyt kuvaa.

"Mosgryta". Tytöt hyppäävät ruutua Roobertinkadulla.

 

Iso Roobertinkatu 29-31. Kaksi tyttöä hyppää ruutua. Fredrikinkadun kulmassa on Helsingin Rohdosliike. Raitiovaunukiskot kääntyvät Fredalta Isolle Roobertinkadulle kohti Dianapuistoa, taustalla häämöttää melko uusi 1890 rakennettu Spennertin talo (August Nordberg).

Kuvaaja ja hänen seuralaisensa näkyvät kuvassa. Silinteripäinen herra on maisteri Walter Rydman, isoisäni, ja vierellä on neiti Karin Arvidsson, hänen kihlattunsa. Walterilla on ehkä vuotta aikaisemmin hankittu laatikkokamera, jolla hän on jo ottanut satoja kuvia muun muassa kasvavasta Helsingistä. Pariskunta on juuri astunut talosta ulos.

Komea jugendlinna on aivan uusi, rakennettu 1903, ja siinä asui litografi Gustaf Arvidsson ja tämän suuri perhe suuressa huoneistossaan. Siitä on joukko kuvia, joita julkaisen seuraavaksi. Walter ja Karin olivat tavanneet toisensa hiukan etelämmässä, sillä Walter asui Viiskulmassa Fredrikinkadun numerossa 19, ja Karinin hän näki ikkunastaan. Arvidssonit asuivat tuolloin näet Laivurinkadun numerossa 10, Selim Lindgrenin piirtämässä komeassa uusrenessanssitalossa.

Tämä kuva on otettu iltapäivällä siinä kello 4-5:n aikaan joko syksyllä 1904 tai keväällä 1905. He avioituivat maaliskuussa -05, joten Walter oli joko hakenut morsiamensa ulos, ja tai palasi appivanhempiensa luota.

Karinin nuorin sisko Greta oli tuolloin 13-14-vuotias, joten isompi kuvan tytöistä saattaa olla juuri Greta. Miksipä Walter olisi joitakin vieraita tyttösiä kuvannut? Kuvan nimeksi hän kirjoitti "Mosgryta", joka tarkoittanee siis leikkiä eikä ruokaa.

Walterin negatiiviarkiston sain haltuuni 2007 jälkeen, ja niitä olen vedostanut sen jälkeen ison joukon. Sitä ennen ne olivat osittain vain pikkukopioina sadankahdenkymmenen vuoden takaisissa albumeissa. Jos ehdin, toimitan niitä vähitellen Finnalle tai kaupunginmuseolle.

 

Pyydän nöyrimmästi anteeksi

Raskaita ovat nämä ajat.

Yhä useammat joutuvat sensuroinnin kohteeksi.

Suuri määrä sanoista on leimattu kielletyiksi.

Skannerit kuumina tekoälyt etsivät ajatusrikollisia.

Äimistellään julkisesti yksittäisiä sanoja.

Natsileimaa käytetään aivan venäläiseen tapaan.

Pysähtykäämme, sillä He ovat selvillä meistä.

Enää ei kukaan välty ajatustarkkailulta.

Raskaita ovat syntimme, jotka oikeamieliset ovat paljastaneet.

Koska muuten susi syö meidät, tehkäämme parannus!

Edistysmielisiksi meidän täytyy itsemme julistaa.

Lampaiden lailla määkikäämme isäntiemme kunniaksi.

Enää emme tee syntiä teoin tai ajatuksin.

Enää emme käytä pahoja sanoja.

Tarmokkaasti paheksukaamme pahoja ihmisiä.

Julistakaamme kaikille ajatustemme puhtautta.

Ajakaamme Valomme Temppelistä kaikki rienaajat!

Varokaamme liiallista ajattelua.

Ai niin: ”Opi perusasiat!”

Suvaitkaa, niin teitä suvaitaan!

Suvaitsemattomuutta älkäämme enää suvaitko!

Akrostikon olkoon nimeni tänään.

Rauhallista ja edistysmielistä joulua hyville ihmisille!

Ihmettelen, osaako kukaan lukea tätä oikein…

Tällaista tänään.

Media&somen uusia ilkitöitä

Valkeakosken Sanomat hälyytti tänään, että kaupunginvaltuutettu on sanonut kaksi kertaa sanan ’ryssä’. Hän puhui Simo Häyhästä, ja siteerasi tätä. Nyt odotamme että media&some nostaa tämän kuohuttavan tapauksen globaaliksi skandaaliksi. 

Kyllähän me tietysti tiedämme mitä ’ryssä’ tarkoittaa: johtavaa tai suoritusportaan henkilöä, joka on valmis pommittamaan naapurimaata. Jos pelkäämme mainita tätä sanaa, se johtuu maagisesta ajattelustamme, jonka mukaan vaarallisen sanan sanominen johtaa sen vaarallisen asian tulemista vierelle. 

Järkevästi ajatellen: jos sanon ’ryssä’, ja tämä ’ryssä’ siitä suuttuu, mikä siinä muuttuisi? Jos kerron että ’iivana’ on tullut lukemattomat kerrat rajan yli, ja saattaa tulla vieläkin, sehän on totta. Ei siinä auta, vaikka toistelisin että ’ryssät’ ja ’iivanat’ ovat kerrassaan ihquja. He tulevat kun tulevat, eikä siinä meiltä kysytä mitään.

Tämä maaginen ajattelu sopii media&somelle oikein hyvin. Sehän elää skandaloimisesta, ja siinä se itse asiassa on meidän pahin vihollisemme.

Ymmärrän toki, että sorrettua vähemmistöä pitäisi kohdella paremmin. Mutta silti teemme erittelyä: roistot ja murhamiehet ovat vähemmistö, eikä heitä pidä hyvitellä.  Samoin suhtaudumme ”suhteellisesti” esimerkiksi turkulaisten tai savolaisten pilkkaamiseen. Samoin suomenruotsalaisten pilkkaamiseen, hehän nyt kerran ovat hurreja.

Entäs Trumpin pilkkaaminen? Sehän on oikein ja autuaallista, koska… no, se on siis… koska se on pilkannut länsi-eurooppalaisia, ja takaraivossa nakuttaa että se on hiukan oikeassa siinä…

Vuosia sitten tuli kuuluisaksi tämä ”kielinainen”, joka osasi puhua siansaksaa aivan ulkomaankielen tapaan. Silloin ei vielä osattu pöyristyä. Sitä paitsi ’siansaksa’ ei ole paha sana, koska H-tler.

Kaikki ymmärtävät, että itse asiassa puhun viimeaikaisesta ällistyttävästä globaalisesta skandaalista, kun muuan nuori missi aivan naiivin-viattomasti lähetti kuvan ”kato, mä on kiinalainen”. Koko skandaali on tekemällä tehty, kylmästi rahan takia. Ennenaikaan saatiin vielä sanoa, että aasialaisten silmissä on ns. ”mongolipoimu”, eikä sillä tarkoitettu sitä että se olisi sinänsä häpeällistä. Näin vain on. Kuten sekin että enemmistöllä afrikkalaisista on musta ihonväri.

Kun sanasta ’musta’ on tullut paha, se tarkoittaa että mustaihoisilla on sellainen hävettävä ominaisuus. Ei kai nyt oikeasti tätä haluttu ilmoittaa?

Koska sensuuri voi iskeä milloin tahansa, aivan yllättävistä suunnasta, kokeilen saanko julkaista tätä hauskaa Povel Ramelin Sukiyaki-laulua.

Omituisia merkkejä, ja kuka tulkitsisi niitä?

Lapsenlapseni aloittelee opiskelua Yhdysvalloissa, ja tekee parhaillaan harjoitustyönään haastattelua minusta. Hän esitti monia oivaltavia kysymyksiä aiheen eri puolilta, ja vastasin niihin sekä asiallisesti että pikku tarinoiden avulla.

Kaksi aihetta tuli itseäni kiinnostamaan, ja suurin piirtein tällä tavalla vastasin.

Mitä usein ei ymmärretä musiikissa?

Sekä säveltäminen sinänsä että nuottikirjoitus on monelle perinpohjin käsittämätöntä. Joku istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa (sulkakynällä?) omituisia merkkejä, kuin salakirjoitusta. Sitten tulee soittaja, ja tulkitsee sitä sekamelskaa. Aivan vakavat tutkijat esittävät tosissaan, että musiikkia ei ole ennenkuin joku sen esittää. Vasta sitten muka voidaan tietää onko se hyvää.  Miten siis kapellimestari tietää partituurista onko se esittämisen arvoinen, vai pitäisikö siihen tehdä joitakin muutoksia? "Anna tuo kohta kokonaan käyrätorville, se soi ehkä paremmin niin. Ja kaksinna englannintorvea piccololla, voisi olla hupaisaa!"

Olen nähnyt elokuvissa miten säveltäjää työssään esitetään. Maestro istuu flyygelin ääressä, tyhjä nuottiarkki edessään. Sitten hän kokeilee yhtä kosketinta... plim... eei... plom... mmm, ei... plam... tämä on hyvä! ...ja kirjoittaa yhden nuotin. Sitten hän jatkaa... plym... eei... plöm... eeei!... plum... hienoa... ja kirjoittaa sen muistiin.

Tutkijat ja elokuvaajat siis ehkä samalla tavalla uskovat, että kirjasta ei voi sanoa mitään, ennenkuin joku lukee sen heille ääneen. Ja kirjailija siis istuu pöydän ääressä, ja käy läpi aakkosia... aa... eeei... pee... eeei... see... tämä on hyvä! ja kirjoittaa sen muistiin. Sitten hän jatkaa... ärrä... eeei... kuu... no tämä!... ja kirjoittaa sen muistiin. Tietysti jos se kirja on kirjoitettu kiinalaisin merkein, se tuntuu kummalliselta ellei niitä merkkejä osata. Pari miljardia ihmistä osaa.

Kauan sitten lähdin perheen luo maalle. Istuin bussissa ja otin esille pienoispartituurin, se oli Stravinskyn "Persephone". Vierelle tuli toinen mies, ja otti myös kirjan, dekkarin. Sitten hän vilkaisi mitä minä luin, ja järkyttyi. Hän vetäytyi vähän kauemmaksi, ja vilkuili minua kuin olisin jotenkin vaarallinen tai hullu.

Kirja tai nuottikirja ovat samanlaisia esineitä. Niitä luetaan hiljaa, ja usein ymmärretäänkin. Jos osataan lukea.

Mitä pitää tietää, kun kuuntelee klassista musiikkia?

No, oikeastaan riittää, että jaksaa olla paikallaan ja hiljaa, jos on salissa. Ja että jos malttaa jonkun aikaa kuunnella, saattaa saada elämyksen.

Monista säveltäjistä kerrotaan tarinaa, että hän oli soittanut pianolla uuden kappaleensa. Joku kysyi: "Oikein hieno! Mutta mitä tarkoitit tällä kappaleella?". "Tätä", sanoi säveltäjä ja soitti kappaleen uudelleen. Monet totiset tutkijat ovat "paljastaneet" mitä Hellaakoski tarkoitti "oikeasti" Hauen laululla, että miksi nyt hauki, ja vielä kuusen latvukseen ja miksi puraisi punaista käpyä. Runoilija itsekin joutui toppuuttelemaan innokkaita, ja sanomaan että se nyt vain oli tuollainen kuvitelma.

Ammattimuusikko tietysti pystyy kuulemaan tai näkemään detaljoidusti miten musiikki on tehty. Silloin myös monesti ihailee kuinka taitavasti se on tehty, ja haluaa ehkä tehdä jotain saman laista. Mutta ei se ole musiikin kuuntelemiselle mikään välttämätön edellytys. Pohjaksi riittää, että musiikki menee yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitään erityisiä "salaisuuksia" musiikissa ei ole, ei mitään daVinci-koodia.

Tietysti on esimerkiksi Smetanan "Moldau", jossa kuvataan Vltava-jokea pikku purosta suureksi kaukaisuuteen katoavaksi virraksi. Mutta ei sekään ole mikään kartta siitä joesta. Puron lirinän kuulee, ja putouksen pauhun. Saman tekevää, mikä putouksen nimi on, tai minkä linnan ohi Vltava jatkaa matkaansa.

On tarpeellista tietoa, kuten mitä merkitsee "kvartetto" tai "Sanctus", tai mikä ero on "kvartetolla" ja "kvartetilla".. Ja on esimerkiksi sinänsä tarpeetonta lisätietoa että säveltäjä tuota teosta kirjoittaessaan koki tuskallisia päiviä, sillä joskus siitä saattaa saada hyvällä mielikuvituksella vastaavan kuvan, mutta hyvin usein ei. Nykyään on muotia korostaa tekijän muita ominaisuuksia, sukupuolta, ihonväriä tai seksuaalista suuntausta, mutta tällaisilla huomioilla on täysin musiikin ulkopuolisia tarkoituksia, esimerkiksi korostamaan luonnehtijan omaa merkitystä.

Otetaanpa esimerkki toiselta taiteen alalta. Kun ihaillaan jonkun Michelangelon tai Berninin tai Canovan veistoksia, ja taivastellaan niiden häikäiseviä yksityiskohtia, kuka tässä yhteydessä vaatisi saada tietoja niistä työstövälineistä ja välivaiheista joilla kivi muuttuu veistokseksi? No, ehkä sellainen joka itse harrastaa tai haluaa harrastaa alaa. Mutta olennaista on itse työn tulos.

Eli kaikenlaisissa kirjoituksissa laveasti selostetuista "analyyseistä" on yleensä turhaa piitata paljonkaan. Useimmiten niissä tosiasiallisesti selostetaan kirjoittajien omia mielenjuolahtumisia. Ei se sen ihmeellisempää ole.